#minunrytmini Pitkä tie iltavirkusta aamuvirkuksi
#minunrytmini
Minun rytmini -sarjassa haastateltavat kertovat,
kuinka heidän arkensa asettuu yhteiskunnan vaatimaan rytmiin.
Susanna ”Suska” Hämäläisen rytmit kääntyivät päälaelleen, kun elämä yllätti ja kaikki muuttui kertaheitolla.
Hevoset ovat olleet Suskan erityinen mielenkiinnon kohde varhaislapsuudesta alkaen. Ensimmäisen oman poninsa hän sai kymmenenvuotiaana vuonna 1982, ja jo seuraavalla ponillaan Nerolla hän kilpaili suomenmestaruustasolla.
”Hevoset johdattivat minut iltaeläjäksi”
Teini-iässä Suskan illat tallilla alkoivat venyä yhä pidemmiksi, ja hän vietti tallissa kaiken vapaa-aikansa. Kun Suska menetti isänsä traumaattisesti ollessaan 17-vuotias, tallista tuli myös pakopaikka. Hän istui usein tallin käytävällä kissa sylissään ja kuunteli hevosen heinän rouskutusta.
Suska käytti paljon aikaa vain eläinten katseluun ja hoitoon ratsastuksen lisäksi. Eläimet antoivat muuta ajateltavaa ja voimaa.
”Mulla on ollut todella monta hevosta, jotka on todella auttaneet eteenpäin. Samoin koirat. Eka suursnautserini Laku oli 90-luvulla mukanani kaikkialla. Mihin Laku ei päässyt, en mennyt minäkään. Mutta se pääsi aika lailla kaikkialle. Oon usein miettinyt, et se oli mun psyykkisen tuen koira, ihan täysin”, Suska toteaa.
Koulunkäynti ja yökukkuminen tallilla sopivat kuitenkin huonosti yhteen. Koulupäivät saattoivat olla aika raskaita. Suska koki olevansa muutenkin hieman laiska opiskelija, etenkin lukioaikana. Lukion jälkeen hän opiskeli ratsastuksenohjaajaksi ja kengityssepäksi. Hieman myöhemmin hän valmistui ratsastuksenopettajaksi ja eteni järjestelmällisesti kohti omaa päämääräänsä.
”Ratsastuskoulu oli unelmieni täyttymys”
Suska eli unelmaansa, kun hän hankki oman ratsastuskoulun vuonna 1996. Hänellä oli parhaimmillaan vastuullaan 50 hevosta. Iltaisin hän opetti koulunsa oppilaille ratsastusta ja hevosen elekielen kuuntelun taitoja. Työssään hän kohtasi kaikkiaan satoja hevosia.
”Ratsastuskoulun ja täysihoitotallin pyörittämisen lisäksi toimin ratsastuskilpailuissa tuomarina, stewardina ja kuuluttajana. Lisäksi kasvatin pienimuotoisesti suomalaisia lämminverisiä ratsuhevosia, harrastin valjakkoajoa, kilpailin kouluratsastuksessa ja treenasin hevosten kanssa ohjasajoa hyvin tuloksin”, Suska kertoo.
”Söin aamupalani usein puoliltaöin”
Tehtäviä oli paljon ja oma yritys pyöritettävänä. Aamuisin Suska sai nukkua yhdeksään asti, sillä hänellä oli tallissa palkattu tallimestari, joka ruokki hevoset aamuisin. Suska itse meni vasta aamupäivällä talliin viemään hevosia ulos niiden tarhoihin. Hänen työpäivänsä kestivät usein puoleenyöhön asti, ilman taukoja.
Ratsastustuntien päätyttyä iltayhdeksän aikaan Suska alkoi työskennellä omien hevostensa kanssa. Myöhäisiltaisin ja alkuöisin siihen oli täydellinen rauha.
”Tein ratsastuskouluaikana 15 tunnin työpäiviä käytännössä ilman lomia ja vapaapäiviä kahdeksan vuotta putkeen. Päivät vedin kahvin voimalla ja söin aamupalan. Päivän ensimmäisen ateriani söin yleensä puolitaöin, kun työt oli tehty ja hevoset hoidettu nukkumaan. Ei kovin terveellistä”, Suska muistelee.
”Kohtalokkaat onnettomuudet johtivat muutokseen”
Vuonna 2002 Suska joutui kolmeen onnettomuuteen alle puolen vuoden sisällä. Ensin hän putosi hevosen selästä todella pahasti niskoilleen maahan. Seuraavaksi hän putosi ajamansa hevosen kärryiltä ja jäi jalastaan kiinni kärryihin raahautuen hevosen perässä.
Lisäksi hän ajoi hirvikolarin valtatiellä 80 kilometrin tuntinopeudella. Hirvelle kävi onnettomuudessa todella huonosti, mutta ihmeen kaupalla ohjaamoon osin sisään tullut hirvi ei osunut Suskaan eikä kyydissä olleeseen Veera-suursnautseriin.
Tapaturmien aiheuttamien vakavien vammojen seurauksena Suskan niskan pehmytkudokset eivät enää yksinkertaisesti kestäneet ratsastuskoulun pyörittämisen arkea. Muutaman vuoden sinnittelyn jälkeen oltiin suurten ratkaisujen äärellä.
”En voinut enää itse ratsastaa ammattimaisesti, ja ratsastustunneilla hevoset alkoivat kysellä ohjeita lauman johtajahevoselta eivätkä minulta. Lauman hallinta ei ollut enää riittävästi ihmisen käsissä, ja se on turvallisuusasia. Silloin ymmärsin, että oli aika luopua unelmien työstä saappaat jalassa ennen kuin sattuu mitään vakavaa”, Suska toteaa.
”Elämänrytmi asettui uusiin kehyksiin”
Suskalla meni käytännössä koko elämä uusiksi. Hän oli aiemmin ollut myöhäisillan eläjä ja tottunut tekemään raskasta ruumiillista työtä tauotta hänelle tärkeiden hevosten parissa yömyöhään.
Melko pian ratsastuskoulusta luopumisen jälkeen tuli perheen perustamisen aika. Perheeseen syntynyt tytär laittoi osaltaan Suskan rytmiä uusiksi. Samalla elämään tuli uutta sisältöä.
”Olin vuosikymmeniä ollut parhaimmillani aina lepakkovuoron alussa, iltaisin puoli yhdeksästä eteenpäin. Sitten yhtäkkiä tuli aika, jolloin asiat alkoivat asettua oikeisiin mittasuhteisiin.”
Suskan rytmi alkoi kääntyä vajaan kymmenen vuoden aikana hiljalleen alkuyön eläjästä aamuherääjäksi. Hänen elämässään ei silti vieläkään ole selkeää rytmiä, eikä hän ole koskaan tehnyt työtä niin sanottuun normaaliin virastoaikaan.
”Normaalissa aikataulussa eläminen ei vaan toimi. Olen luovuttanut sen asian suhteen, eikä minulla ole edes motivaatiota yrittää muuttaa omaa luonnollista rytmiäni vain siksi, että yrittäisin elää muiden ihmisten rytmien mukaan. Ottaisin samalla riskin, että kaikki menee taas ihan sekaisin. Itselle epäluonnollisessa rytmissä eläminen aiheuttaa pitkäkestoista stressiä, joka pahentaa myös fyysisiä kroonisten sairauksien kipuja.”
”Nykyään elän valon mukaan”
Vuoden 2012 jälkeen, kun Suska alkoi toipua onnettomuudesta ja kehittää itselleen työuraa, hän ryhtyi tuotteistamaan kaikkea sitä, mitä oli tehnyt ennen onnettomuuksia. Sen jälkeen hän ei ole saanut flow’ta pysäytettyä.
”Elän nykyään tosi paljon valon mukaan. Herään yleensä noin kuudelta aamuisin itsestään, ja olen aikaisin illalla ihan poikki. Jos on paljon ilta- tai viikonlopputöitä, on pakko nukkua päivällä. Silti flow-tilaan päästyäni uutta luodessani voi työpäivä venyä jopa 17 tunnin mittaiseksi. Sen jälkeen olen tosi väsynyt ja voin nukkua koko päivän”, Suska kertoo.
Hän toimii muun muassa autismikoirakouluttajana. Autismikoiria on koulutettu Suomessa vasta viitisen vuotta, ja vasta muutama koira on suorittanut virallisen autismikoiralle vaadittavan näytön. Siksi autismikoiralla ei vielä ole virallista henkilökohtaisen hyötykoiran statusta.
”Kellojen siirtely syksyllä on kauhistus”
Kellojen siirto keväällä aiheuttaa Suskalle muutaman viikon jakson, jolloin hän herää normaalia aiemmin. Hän haluaisi oikeastaan elää pelkkää kevättä, koska silloin luonto puhkeaa kukkaan, linnut laulavat ulkona ja energiaa on itselläkin vaikka muille jakaa.
”Syksyllä kellojen siirto on ihan kauhistus, mä vain väsyn. Syksyllä kun lehdet tippuu puista, linnut muuttaa ja kaikki luonnossa kuolee, tulee kaamosmasennus”.
Jos Suskalla on stressaava kausi tai hän elää muuten hankalia aikoja, hän heräilee yöllä kolmelta suden hetken aikaan. Se on merkki siitä, että jostain on pakko keventää.
”Perusohjeet, kuten syöminen, juominen tai meditoiminen, eivät taltuta yöheräämisten tuomaa ahdistustani. Sen sijaan pelkkä keskustelu ystävän kanssa valvomisesta voi auttaa, kun asian on saanut sanottua ääneen.”
Suska koettaa myös hyödyntää aamuyön valveillaoloajan, ja hän käyttää sen rästitöiden tekoon tai omiin luentoihinsa liittyviin tieteellisiin tutkimuksiin perehtymiseen. Rästihommien tekeminen vähentää kertynyttä stressiä, ja vähitellen yöheräilyt loppuvat.
”Mikään ei rentouta niin kuin koiralenkki metsässä”
Aamuisin Suska lähtee koiran kanssa metsään lenkille ennen kuin muut perheessä ovat heränneet. Rentoutumiseen hän on käyttänyt myös joogaa, meditointia ja mindfulness-harjoituksia. Rennoimmillaan hän kokee olevansa koiran kanssa metsässä.
”Koiran kanssa lenkkeillessä aamulla metsässä pääsee samaan tunnetilaan kuin aikoinaan hevosen kanssa työskennellessä alkuyöstä. Saan olla ja tehdä ihan omassa rauhassa. Nämä omat hetket on todella tärkeitä, ja jos niitä ei ole, tulen tosi ärtyneeksi. Eläimet pitävät hyvällä tavalla elämänrytmissä kiinni ja varmistavat, että minun tulee mentyä metsään. Ilman koiraa en sinne ehkä menisi, vaan jäisin kahvikupin kanssa istumaan parvekkeelle”, Suska toteaa.
Teksti: Maria Tuomialho