Siirry sisältöön

BLOGI

Miksi vapaaehtoisena?

Tanja Airaksinen , erityisopettaja 
Kuopion Erilaiset Oppijat ry puheenjohtaja

Minulta kysytään usein, miksi minä teen vapaaehtoistyötä?  Teen sitä, koska vapaaehtoistyössä koen olevani tärkeän asian äärellä. Toimin omalla vapaa-ajalla tärkeäksi koetun, yleishyödyllisen asian puolesta. Minulle vapaaehtoistoiminta on ihmisten auttamista pärjäämään oman ongelman kanssa. Vapaaehtoisena autan lähimmäistä ja annan tukea omasta halustani, ilman rahallista tai aineellista korvausta.

Lukivaikeus ja erilaiset oppimisvaikeudet ovat ongelma yhteiskunnassamme. Oppimisvaikeudet ovat haaste, jonka kanssa ihmisen on toisinaan vaikea pärjätä yksin. Lukivaikeutta ei vieläkään edes tunnusteta kaikissa yhteisöissä.

Henkilönä olen aina ollut auttavainen ja halu auttaa on sisimmässäni. Osalta tämän auttamishalun on synnyttänyt oma äitini. Ei siksi, että olisi esimerkillään opettanut. Vaan siksi, että äidilläni on vaikea ja syvä lukivaikeus, josta hän on minulle avoimesti kertonut pienestä pitäen. Kuinka hän koulussa joutui nurkkaan, kun luki väärin tai sai jälki-istuntoa, kun kirjoitti sanoja väärin. Äitiäni haukuttiin tyhmäksi, joka ei elämässä pärjää. Nämä kertomukset sattuivat pienenä sieluani. Vaikka minua lapsena myös ärsytti, kun äiti luki iltasatua väärin. Nappasin usein kirjan ja sanoin: ”Et osaa, jatkan tästä itse”. Usein myös korjasin hänen lukemaansa.

Lukioaikanani äiti halusi pois ravintola-alan ammatista, koska jatkuvat ymmärtämiseen liittyvät ongelmat ja ruokalistoissa esiintyneet virheet nakersivat äidin itsetuntoa entisestään. Muistan, kun Helsingin konservatorion ruokalistalla luki Rillipihvejä, ja pojat linjastossa nauroivat :”Pannaanko nämä rillit päähän?”. Olin paikalla ja kuulin tuon. Se sattui. Nyt jälkeenpäin osaamme jo nauraa asialle.

Äiti kuitenkin lopetti pian tämän jälkeen ja hakeutui yrittäjäksi perustaakseen hierontapalveluyrityksen. Opetin äidille, kuinka oppia ihmisen anatomiaa latinaksi. Millaisia muistisääntöjä ja keinoja voisi hyödyntää. Äidistä tuli yrittäjä ja hän jatkoi vielä kaksikymmentä vuotta uudella alalla onnellisempana.

Minusta vapaaehtoistyö vaatii halun auttaa, mutta osaksi myös tietoa, minkä asian äärellä on auttamassa. Erilaisin esimerkein luomme ihmisille vahvuutta myös lukivaikeuden kanssa pärjäämiselle. Lukivaikeus ei ole este oppimiselle. Sen kanssa pärjää ja pääsee opinnoissaan eteenpäin.

Kuopion erilaisten oppijoiden yhdistyksen antama tuki on henkilöille, jotka oppivat eri tavoilla kuin muut. Kuopio juhlii ja Oppii tapahtumissa 2019 kävi­­ reilu 100 henkilöä. Asiakkaat ovat saaneet apua ja helpottuneet yhdistyksen tarjoamasta tuesta.

Tanja Airaksinen , erityisopettaja 
Kuopion Erilaiset Oppijat ry puheenjohtaja

Aiemmat blogitekstit:

Kansainvälistä dysleksiaviikkoa vietetään joka vuosi lokakuun alussa. Tänä vuonna 7.- 13.10. dysleksiaviikon kunniaksi aloitamme Erilaisten oppijoiden liiton Blogin, jossa kirjoittavat kokemusasiantuntijat sekä eri alojen ammattilaiset oppimisvaikeuksista ja erilaisesta oppimisesta.

BLOGIn aloittaa kirjoittaja ja esiintyjä Jenni Janakka, myös Asennemuijana tunnettu.

Lapsena opittu häpeä lukihäiriöstä kiusaa vielä aikuisenakin

Puhelimeni värisee pöydällä. Nappaan sen käteeni ja huomaan ystäväni lähettäneen viestin. Ystäväni kertoo minulle kirjoitusvirheestä, joka on juuri julkaisemassani tekstissä. Ryntään välittömästi muokkaamaan tekstiä, jotta mahdollisimman harva ehtisi nähdä sen. Toimin tehokkaasti ja keskittyen vain tähän yhteen tehtävää. 

Minuutti myöhemmin viestin kilahduksesta kuittaan jo ystävälleni korjanneeni virheeni ja kiitän häntä viestistä. Viestin lähetettyäni hengitän syvää ja mieleni valtaa tuttu tunne. Se on yhdistelmä häpeää ja puhdasta pettymystä itseäni kohtaan. Tunne ei ole massiivinen, mutta se on ikävä pieni inhon katse minulta minulle. 

Olin 10-vuotias kun luokanopettajani istutti minut vanhempieni väliin luokkahuoneessa ja kertoi huonot uutisen. “Jennillä on lukihäiriö” opettaja sanoi vakavana, ja jatkoi “tämä tarkoittaa sitä, että Jenni ei tule ikinä oppimaan kunnolla äidinkieltään saati muitakaan kieliä”. 

Joskus elämässä jää lauseita muistiin, niin kuin ne laminoituna muistojen sivuille. Tuo on ollut minulle juuri sellainen lause. Se loi minulle käsityksen siitä, että minä olen virheellinen, eikä minulla omista ponnisteluita huolimattakaan voi olla mitään mahdollisuutta pärjätä missään kielissä tai lukuaineissa. Minun aivoissani on jokin lommon kaltainen, ja siksi minulla ei ole käytettävissä kaikkia normaaleja resursseja.

Nykyään ymmärrän lukihäiriötäni paremmin. Kyse ei ole lommosta, joka estää tietojen käsittelyn. Minulla on päässäni vain kovalevy, joka toimii eri tavalla kuin valtaosalla väestöstä. 

 En silti kykene elämään asian kanssa täysin ilman häpeää. Kun ikävuodet 10–25 olen sisäistänyt olevani se viallinen yksilö, tuntuu jokaikisen ihmisen kommentit lukihäiriöstäni vielä tänäkin päivänä vain sääliltä. Kun ystäväni kommentoi, että kaikkihan tekevät kirjoitusvirheitä, niin se tuntuu sääliltä. Jos jossain kirjoitetaan lukihäiriötä avaavia artikkeleita, ne tuntuu laimealla tsemppihengellä kuorutetulta sääliltä. Välillä lukihäiriönistä kuuleminen säikäyttää ihmisen luettelemaan tunnettuja lukihäiriöisiä, Steven Spielberg, Whoopi Goldberg, Picasso ja John Irving. Tulkitsen myös tämän jonain säälin muotona, sillä vaikka ihminen tarkoittaisikin listaansa lohdutukseksi, se tuntuu vain vahvistavan sitä oletusarvoa, että lukihäiriöinen on taidoiltaan heikompi.

Kokemani sääli pohjaa kouluvuosien aikana omaksuttuun käsitykseen lukihäiriöstä, ei niinkään todellisuuteen. En usko, että ei-lukihäiriöiset pitävät lukihäiriötä mitenkään oleellisena tai ihmeellisenä asiana. Ei-lukihäiriöiselle lukihäiriö ei ole mikään juttu, se on juttu minulle. Se on opittu leima otsassa, jonka olen antanut määrittää elämääni aivan tarpeettoman paljon.  

Kun jään kiinni lukihäiriöstäni se herättää minussa edelleen häpeää ja pettymyksen tunnetta. Pettymys tulee siitä, että se vika nimeltään lukihäiriö ei ole vieläkään minusta kadonnut ja myös siksi, että se on edelleenkin minulle arka paikka. Olen pettynyt. 

Lääkkeeksi olen keksinyt puhua avoimesti asiasta ja tuoda se ilmi välittömästi kun tilanne sitä kaipaa. Ilmaisen asian yhtä arkisesti kuin tiedustelisin saniteettitilojen sijaintia, kuin se olisi ihan maailman tavallisin asia. Ja niinhän se on! Aion möläytellä asiaa jatkossankin niin kauan kunnes se muuttuu yhtä tylsäksi informaatioksi kuin se, että olen vasenkätinen. 

Lukihäiriöstä avoimesti puhumisen ansiosta minulla on liuta ystäviä ja tuttavia, jotka rohkeasti laittavat minulle välittömästi viestin, jos havaitsevat julkaisuissani kirjoitusvihreen (edellinen tarkoituksella). Kiitos heille! Ja joka kerta se hävettää pikkaisen vähemmän.

*)Kirjoittaja on ottanut lukihäiriöisen leiman itseensä eikä tunnista niinkään nykyisin käytettyä termiä lukivaikeudesta. Vaikeeta on. 

Kuvassa Jenni Janakka
Jenni Janakka

Kategoriat:

Kommentit

4 vastausta artikkeliin

  1. Kiitos hyvästä blogista ja asiasta avoimesti puhumisesta! Tämä kannustaa varmasti monia muitakin kertomaan lukihäiriöstään ilman häpeää.

  2. Hyvä ja tärkeä kirjoitus.Ehkä jonain päivänä se on CV.ssä iso plussa.:-)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *