BLOGI oma tarina: Sirkku Jauhiainen
BLOGI oma tarina: Sirkku Jauhiainen
Minulla on paha lukivaikeus ja olen tehnyt paljon töitä sen eteen, että kukaan ei sitä huomaisi. Se on raskasta ja vie voimat. Nyt olen päättänyt jakaa tarinani ja lopettaa asian piilottelu ja häpeäminen. Olen se mikä olen, ja se riittää. Haluan olla esimerkkinä siitä, että vaikeista asioita voi selvitä ja ne voidaan kääntää vahvuudeksi.
Lapsuus
Esikoulussa huomasin, että jotain oli pielessä. En jaksanut keskittyä. Kirjaimet ja numerot eivät jääneet päähän. Tuntui kuin oppimani asiat karkaisivat heti mielestäni tai muuttuisivat isoksi sumuksi. En saanut kiinni numeroista ja kirjaimista, ne eivät vain avautuneet minulle ja unohdin ne heti. Olin lapsena villi ja reipas, ja sen avulla myös piilotin omat haasteeni ja pahan mielen.
Todellinen painajainen alkoi kuitenkin vasta koulussa. Jäin heti jälkeen ja aloin uskomaan, että olen tyhmä. Paineet kävivät liian isoiksi liian aikaisin. Muistan elävästi erään päivän ensimmäiseltä luokalta. Opettaja ei ollut vielä tullut luokkaan. Istuin omalla paikallani pulpetin kansi auki niin, että muut eivät näkisi kun itkin. En jaksanut, tiesin etten pärjää. Sitten mittani täyttyi. Nousin ylös, kävelin ikkunan luokse ja sanoin, että nyt saa riittää. Yritin hypätä kolmikerroksisen koulun ikkunasta ulos. Luokkakaverini tarttui paitaani ja esti yritykseni. Minua harmitti, että epäonnistuin. Sanoin vihaisesti, että nyt lähden koulusta. Muistan kuinka revin kenkiä jalkaan, ja muut nauroivat. Lähtiessäni käännyin vielä pihalla kouluun päin itkien ja sanoin ääneen; en palaa tänne koskaan.
Kotona rikkinäistä tyttöä vastassa oli äiti. Äidin kanssa päätimme kuitenkin, että palaan kouluun heti. Muistan kuinka opettaja sanoi minulle, että mennään opettajainhuoneeseen juttelemaan. Opettajan ottaessa minut syliin luulin, että nyt hän ymmärtää ja haluaa auttaa, mutta hän sanoi: ”Sirkku, lupaa minulle, että kun seuraavan kerran yrität karata niin kerrot minulle ennen kuin lähdet”. Asiaa ei käsitelty ja vaikeudet pahenivat. Kaikki jatkui kuin mitään ei olisi tapahtunut.
En saanut tarvittavaa tukea ja yritin vain selviytyä arjesta. Opin tekemään kovasti töitä pienestä pitäen ja minun oli pakko tottua jatkuvaan epäonnistumiseen. Muistan, kun ala-asteella piti aina lukea tunnilla ääneen. Käteni hikosivat, laitoin ne pulpetin alle ristiin ja sanoin mielessäni rukouksen ”anna tapahtua ihme, että minun ei tarvitse lukea, mutta jos minun on pakko niin anna sen mennä edes jotenkin”. Aina se meni huonosti.
Nuoruus
Minulla todettiin dysleksia 9. luokalla. Tyhmyydelleni oli siis syy. Dysleksiatestin tekeminen oli hirveää. Se kesti pitkään, ja usein kesken testin aloin itkemään, kun tajusin etten pärjää enkä suoriudu tehtävistä. Testin jälkeen ala-asteen opettajiani haastateltiin, ja he olivat sanoneet, että olivat tienneet, että minulla on dysleksia.
Testin jälkeen piti tehdä päätös lukioon menosta. Tottakai menen, pakkohan oli. Minulle kuitenkin sanottiin suoraan, ettei minun kannata mennä lukioon. Se ei kuulemma olisi minun paikka, loistaisin paremmin jossain muualla. Muistan, että vanhempani suuttuivat tästä ja moni muukin. Mutta toisaalta testin tekijä vain yritti auttaa, sillä hän näki miten kärsin ja miten aloin itkemään kesken testin. Hän yritti suojella minua. Päätin kuitenkin mennä lukioon, ja olihan se rankka. Sain suoritettua lukion kuitenkin määräajassa ja kirjoitin C:n paperit, mutta meinasin menettää koko elämäni samalla.
Halusin olla jossain tosi hyvä ja samalla aloin rankaista itseäni siitä, että en opi samalla tavalla kuin muut. Teini-iässä aloin vähentämään syömistäni ja lopulta kiduttamaan itseäni nälällä. Tämä kehittyi myöhemmin anoreksiaksi ja sitten bulimiaksi. Se oli elämäni synkin vaihe. Inhosin itseäni ja elin taudin viemänä. 18-vuotiaana ajoin autokolarin ja olin lähellä kuolemaa. Silloin kaikki paha olo ja epäonnistuminen iski minuun. Ajattelin, että en ole minkään arvoinen. Halusin pois. Kolarin jälkeen yritin toisen kerran pysäyttää elämäni siinä kuitenkin epäonnistuen. Sairaalassa päätin, että kun nyt olen tässä kaikesta huolimatta, niin en voi jatkaa elämistä näin. Päätin muuttua ja parantua.
Parantumisprosessi oli rankempi kun sairastaminen. Tuntui siltä, että aina kun otin askeleen eteenpäin niin menin viisi askelta taaksepäin. Minun piti aivopestä itseni, puhua itselleni kauniisti ja rohkaisevasti, kohdata paha olo, menettää kontrolli jonka syömishäiriön kautta sain, syödä ja hyväksyä kylläinen tunne. Se oli hirveää.
Mutta nyt olen tässä ja täysin terveenä. Olen todiste siitä, että syömishäiriöstä voi parantua täysin ja elää täysillä sen jälkeen.
Mutta dysleksiasta ei parane eikä siitä voi opetella pois. Ihmiset, joilla ei ole dysleksiaa, usein vähättelevät minulle asiaa ja sanovat, että pitää vain treenata enemmän. Se on erittäin loukkaavaa. Minä treenaan, mutta tämä on ominaisuus niin kuin silmien väri. Eihän silmien väriä voi muuttaa luonnostaan. Mutta asioita voi oppia näkemään eri tavalla.
Aikuisuus
Lukion jälkeen valmistuin ennätysajassa tradenomiksi pääaineena myynnin johtaminen. Olen työskennellyt myynnin, markkinoinnin ja kaupan digitalisaation parissa yli 10 vuotta, ja aina softa-alalla. Nyt olen myös yrittäjä. Minulla yrittäjän luonne ja palo tehdä uusia juttuja. Olen perustanut MyDyslexia.fi -verkkokaupan ja olen yksi Nearby.fi -verkkokaupan perustajista. Sydämeni asia on kasvattaa tietoisuutta lukivaikeudesta, kertoa ihmisten oikeita tarinoita ja auttaa mahdollisimman monia.
Dysleksia tekee elämästäni edelleen vaikeaa ja vetää minua alaspäin. Minun pitää esimerkiksi nauhoittaa keskusteluita tai puheita, jotta voin kuunnella ne uudestaan. Voin yhtäkkiä hajota jos huomaan, että joku on katsonut läpi muistiinpanojani. Dysleksia on kuitenkin myös opettanut tekemään sairaan paljon töitä asioiden eteen ja minulla on sen takia vahva tarve auttaa muita.
Miten dysleksia vaikuttaa arjessani?
Luen hitaasti ja minun pitää lukea sama asia useaan kertaan ymmärtääkseni lukemani. Sanat ja numerot menevät sekaisin. Numerot luvuissa vaihtavat paikkaa. Nimeäminen on vaikeaa. En muista vuosilukuja tai tunnettujen ja historiallisten ihmisten nimiä. Teen paljon kirjoitusvirheitä. En kuule eroa P- ja B-kirjaimen välillä tai kuule, onko sanassa yksi tai kaksi N-kirjainta. Unohdan oppimani nopeasti. Käyn kaikki tekstini kymmeniä kertoja läpi, ennen kuin uskallan julkaista. En hahmota ohjeita. Oikea ja vasen menee usein sekaisin. Aakkosten oppiminen on loputon työ.
Missä olen hyvä?
Rakastan kuitenkin oppimista, luen ja kuuntelen kirjoja jatkuvasti. Kirjoitan paljon.
Näen usein pidemmälle kuin muut. Olen rohkea, nopea, enkä anna helposti periksi tai välitä pienistä epäonnistumisista. Minulla on halu tehdä uusia juttuja, kokeilla ja onnistua. Olen hyvä ihmisten kanssa, välitän aidosti ja haluan auttaa muita onnistumaan. Saan asiat eteenpäin ja päätökseen. Osaan yksinkertaistaa ja ajatella eri tavalla “out of the box” – ja näinhän me muutamme maailmaa. Omaan myös hyvät ongelmanratkaisutaidot, koska olen oppinut ratkaisemaan asiat eri tavalla. Tiedän, miten opin, ja mitkä ovat vahvuuteni. En anna periksi, koska olen tottunut tekemään töitä.
Usein ihmiset luulevat, että dysleksian voi korjata tai että siitä voi parantua. Asia ei kuitenkaan ole niin vaan dysleksia on osa minua aina. Lapsena, nyt ja aina. Se on asia, joka vain pitää hyväksyä. Dyslektikot tarvitsevat erittäin paljon kannustusta ja apua pienestä lapsesta asti. Olemme kaikki erilaisia, ja sille on annettava tilaa ja arvostusta. Koen, että dysleksia on asia, josta pitää puhua enemmän.
Liian usein keskitytään siihen, mitä haasteita lukivaikeus tuo. Pitäisi keskittyä siihen, mitä vahvuuksia lukivaikeus tuo.
Tiesitkö, että USA:n kantaväestöstä alle 10%:lla on lukihäiriö, mutta 100:sta menestyneimmästä yrittäjästä 35 on lukihäiriöisiä! He ovat menestyneet, koska näkevät maailman eri tavalla ja ovat tottuneet epäonnistumiseen. On lukuisia näyttelijöitä, taiteilijoita, keksijöitä ja yrittäjiä, joilla on paha lukivaikeus. Lukivaikeus ei ole este toteuttaa unelmaansa. Meillä on samat mahdollisuudet kuin muillakin, meidän vain pitää tehdä enemmän töitä asioiden eteen.
Lukivaikeus ei häviä minnekään koulun ja opiskelujen päättyessä vaan seuraa mukana myös työelämään. Lukihäiriö vaikuttaa aikuisen elämässä kotona, työssä ja harrastuksissa, ja tämä erilaisuus on nähtävänä vahvuutena! Olemme iso mahdollisuus ja voimavara, jos meidät vain nähdään ja annetaan meille mahdollisuus. Tarvitaan ihmisiä, jotka ajattelevat asioita eri tavalla ja vie asioita eteenpäin.
Olen avannut MyDyslexia.fi -sivuston, jonka ei ole pelkästään verkkokauppa, vaan tarkoitus on kasvattaa tietoisuutta lukivaikeudesta ja auttaa ihmisiä, jotka kamppailevat lukihäiriön kanssa niin kuin minä itse. MyDyslexia.fi -verkkokaupasta voi ostaa tarvikkeita, jotka auttavat lukemisessa, kirjoittamisessa ja oppimisessa. Näitä ovat esimerkiksi lukuliuska, kynätuki, purukorut ja matematiikka- ja -oppimispelit. Tutustu tästä: www.mydyslexia.fi
Kirjoittaja: Sirkku Jauhiainen